Tervetuloa Auringonsäde-blogiin

Olimme asiakkaani kanssa jälkitreeneissä. Jäljen nosto sujui kuin oppikirjassa, ja koira lähti määrätietoisesti jäljelle. Kuitenkin heti ensimmäisellä suoralla näki, ettei keskittyminen ollut sitä, mihin olin kyseisen koiran kohdalla tottunut. Koira kyllä ajoi, mutta tuttu täsmällisyys oli kadoksissa. Kun ensimmäinen suora päättyi terävään 45 asteen kulmaan, oli koiralla selvästi ongelmia. Odotetusti toinenkaan vastaava kulma ei petrannut asiaa. Ysikymppinen oli helppo, mutta sama puolihuolimaton työskentely jatkui jäljen loppuun saakka.

Olen jo pidempään halunnut kirjoittaa lemmikkieläimistä meidän ihmisten auttajina. Mainitsen kyllä asiasta usein, mutta minun ei annettu kirjoittaa siitä tekstiä, jonka olisin halunnut. Sen sijaan minulle lopulta näytettiin, miten tarkastelin asiaa aivan liian suppeasta perspektiivistä. Jos olisin kirjoittanut alkuperäisen suunnitelmani mukaan tekstin lemmikkieläimistä ihmisten peilinä ja auttajana, kaikki olisi keskittynyt liiaksi ihmiseen. Pyörinyt niin sanotusti jälleen oman navan ympärillä. Korostaen yhtä toisen kustannuksella. Kyse ei tietenkään ole siitä, että aiempi aikomukseni tekstini kuvakulmasta olisi ollut väärin. Päinvastoin. Se on erittäin tärkeä osa sitä kokonaisuutta, josta nyt puhun. Kyse on enemmänkin siitä, miten meitä jokaista haastetaan nyt tässä ajassa nostamaan katsettamme siitä, minkä jo ymmärrämme. Meitä pyydetään tarkastelemaan sitä, mitä emme vielä näe. Se, että emme näe sitä, ei tee siitä olematonta. Se ei tee siitä virheellistä tai valheellista. Puhumattakaan, että se olisi luonnotonta - yliluonnollista. Se, mitä me (aikuiset) emme kaikki näe, on todellakin luonnollista. Englannin kieli on kuvaava, kun se puhuu, että jokin on 'supernatural'. Erityisen luonnollista. Juuri siitä on kyse: erityisen luonnollisesta, mikä lopulta selittää niin paljon. Ainakin heti sen jälkeen, kun ihminen päästää irti omasta kaavamaisesta ajattelustaan, joka perustuu uskomuksiin ja niiden luomiin ennakkoluuloihin ja -käsityksiin.

Vein auton pesuun ja ajattelin, että minulla olisi sillä välin hyvää aikaa kirjoittaa ystävälleni viesti, minkä olin jo toista päivää halunnut kirjoittaa. Jostain syystä sopivaa aikaa ei muka ollut ilmaantunut, mutta tiesin, että asia on tärkeä ja halusin jakaa sen hänen kanssaan. Istahdin auringonpaisteeseen autopesulan pihassa olevalle tuolille, otin puhelimen esille ja ihmettelin. Äkkiä minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin aikonut kirjoittaa. Hyvin oli asia näköjään mielessäni taputeltu. Vaikka kuinka mietin, ei tuo tärkeänä pitämäni asia noussut enää mieleeni. Tiesinhän minä, mitä se tarkoitti. Saatoin olla syvästi kiitollinen, että tuota fyysisessä elämässäni näyttäytynyttä konkreettista asiaa ei tarvinnut enää puida. Ongelmalta tuntunut asia oli jälleen kerran sulanut pois sillä, kun olin kyennyt nostamaan omaa värähtelyäni. 

Sain olla osallisena aivan ihanalla matkalla. Teimme ystäväni kanssa kvanttihypnoosiin perustuvan tuplatehohoidon ja matkasimme puhtaassa rakkauden virrassa. Tiesimme jo matkaan lähtiessämme, että hoitoa ei saisi ainoastaan hoidettava. Hoitohan on aina kaikkien siihen osallistuvien korkeimmaksi parhaaksi - ainakin minulla se on aina intentiona, ja niin myös silloin tapahtuu.

Katsoin elokuvan Titanic, kun odotin esikoistani. Lapsi oli ollut rauhallinen siihen saakka, kunnes laiva alkoi upota. Silloin jokin henkiinjäämistaistelu sisälläni alkoi. Ja se päättyi lopullisen sovinnon löytyessä elokuvan loppumetreillä.

Luin joskus Lorna Byrnen ihanan kirjan Enkeleitä hiuksissani. Tunsin itsessäni jotakin, mistä en pitänyt. Kateus on ehkä sana, joka parhaiten kuvasi tuota tunnetta. Lornan ympärillä oli aina, aivan syntymästä saakka ollut sankoin joukoin enkeleitä. Kateellisuutta tunsin siitä, miten hänen enkelinsä ohjasivat ja kielsivät häntä ottamasta ihmisten ilkeyksiä henkilökohtaisesti. Lorna oli lapsi, jota pidettiin jälkeenjääneenä ja tyhmänä. Ihmisenä, joka ei ymmärrä mitään. Se antoi muille, jopa läheisille ihmisille, luvan puhua hänestä rumasti. Vaikka Lorna oli paikalla ja kuuli kaiken. Ja ymmärsi jokaisen loukkaavan sanan. Kirjaa lukiessani tunsin, miten olisin itse tarvinnut tuollaisen enkelin elämääni. Miten jokainen meistä tarvitsisi sellaisen.