Luin joskus Lorna Byrnen ihanan kirjan Enkeleitä hiuksissani. Tunsin itsessäni jotakin, mistä en pitänyt. Kateus on ehkä sana, joka parhaiten kuvasi tuota tunnetta. Lornan ympärillä oli aina, aivan syntymästä saakka ollut sankoin joukoin enkeleitä. Kateellisuutta tunsin siitä, miten hänen enkelinsä ohjasivat ja kielsivät häntä ottamasta ihmisten ilkeyksiä henkilökohtaisesti. Lorna oli lapsi, jota pidettiin jälkeenjääneenä ja tyhmänä. Ihmisenä, joka ei ymmärrä mitään. Se antoi muille, jopa läheisille ihmisille, luvan puhua hänestä rumasti. Vaikka Lorna oli paikalla ja kuuli kaiken. Ja ymmärsi jokaisen loukkaavan sanan. Kirjaa lukiessani tunsin, miten olisin itse tarvinnut tuollaisen enkelin elämääni. Miten jokainen meistä tarvitsisi sellaisen.
Samaan aikaan lukiessani kuitenkin tiesin, että minulla on oma polkuni. Sen ei kuulunutkaan olla samanlainen kuin Lornan - tai kenenkään muunkaan. Minä tarvitsin omat kokemukseni. Minä tarvitsin ne haavat, jotka matkallani sain. En tarvinnut niitä tietenkään ihmisen näkökulmasta, vaan perspektiiviä muuttaessa ja asiaa katsoessa rakkauden näkökulmasta. Minun polkuni on ollut rakkaudella minulle räätälöity. Ei helppo, mutta ei se ole sitä muillakaan. Jokaisella on omat kivikkonsa. Jokainen saa kolhuja. Kolhuja, jotka saattavat tuntua, että niistä ei voi selvitä.
Ne ovat kokemuksia, joista tulimme oppimaan. Ja tuottamaan pettymyksiä muille, jotta he voisivat oppia. On "helppoa" olla hyvä muille. Sellaisesta on myös paljon helpompaa löytää itsessään kiitollisuus. Mutta joskus joudumme tuottamaan toisillemme pettymyksiä. Se ei aina ole helppoa. Omassa voimassa pysyminen sen jälkeen, kun on tuottanut toiselle ikävän tunteen... no, minä olen ainakin joutunut opettelemaan sitä. Tehdä sekin rakkaudella on eri asia kuin olla kylmästi välittämättä toisen tunteista. Tai alkamalla miellyttämään toista lepytellen.
"Totuus ilman lempeyttä on julmuutta. Lempeys ilman totuutta on manipulointia." Totuuden puhuminen voi joskus kuulostaa helpolta. Ei se sitä ole. Sorrumme valheisiin koko ajan ennen kuin alamme tarkkailla huolella jokaista ajatustamme. Ei vain lausutut sanat, vaan useammin juuri se, mitä emme sano ääneen.
By the way... se enkeli on muuten olemassa meillä jokaisella. Koko ajan vierellä. Nyt tiedän sen. Suojelusenkelimme - tai miksi sitä itse nimitätkään - on siinä. Suljetut korvamme vain eivät halua kuulla sen ohjausta. Ja luulemme, ettei sitä ole.
Kuvassa minun enkeleitäni neljällä jalalla, joista toinen jo saanut "siivet". Kuva: Niko Parkko