Olimme asiakkaani kanssa jälkitreeneissä. Jäljen nosto sujui kuin oppikirjassa, ja koira lähti määrätietoisesti jäljelle. Kuitenkin heti ensimmäisellä suoralla näki, ettei keskittyminen ollut sitä, mihin olin kyseisen koiran kohdalla tottunut. Koira kyllä ajoi, mutta tuttu täsmällisyys oli kadoksissa. Kun ensimmäinen suora päättyi terävään 45 asteen kulmaan, oli koiralla selvästi ongelmia. Odotetusti toinenkaan vastaava kulma ei petrannut asiaa. Ysikymppinen oli helppo, mutta sama puolihuolimaton työskentely jatkui jäljen loppuun saakka.
Mitä koirani työskentely kertoo minulle minusta?
Autolle käveltiin niitä näitä rupatellen ja koiraa kehuen. Kun sitten viimein olimme ohjaajan kanssa kahdestaan kahvikupposen ääressä, aloimme purkaa tapahtunutta. Ohjaaja oli samaa mieltä kanssani. Vaikka koiralla oli motivaatio pysyä jäljellä, se viimeinen terä oli ollut poissa. Kysyin ohjaajalta tuttuakin tutumman kysymyksen: "Mitä se kertoo sinulle sinusta?" "Kyllä, niinpä. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todella hektiset. En ole pystynyt keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Sitä se on ollut viime viikkojen ajan, yhtä hullunmyllyä." Kysyin, oliko ohjaaja huomannut, miten hän oli pyrkinyt koko jäljen ajan jäljestämään koiran puolesta. Katse oli harhaillut sinne tänne eikä keskittymisestä koiraan ja sen työskentelyyn ollut tietoakaan. Luottamus koiraan oli jäänyt kokonaan pois kyydistä. Se oli asia, jota ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin. Mutta ennen kuin näin oli tapahtunut, olimme monet kerrat palanneet peilin viestiin ja keskustelleet siitä, miten loppuviimein kysymys ei ollut enempää eikä vähempää kuin omasta luottamuksestamme Elämää kohtaan. Paitsi että koko koiran koulutus perustui luottamukselle, sekin oli lopulta vain peili itsestämme. Raadollisesti se näytti, miten ihminen pystyy tai ei pysty luottamaan siihen, että hänelle tapahtuu aina juuri oikeat asiat. Oman hallinnantarpeen tunnistaminen on usein vaikeaa. Haluaisimme luottaa, mutta löydämme ympäriltämme niin paljon syitä, miksi emme mielestämme voi. Ja silloin saamme sitä vain lisää. Kunnes opimme luottamaan. "Totta! Niin pälyilin." Saimme jälleen hyvän peilin, jonka kautta keskustelimme koiranohjaajan sen hetkisestä tilanteesta sekä asioista, jotka alitajuisesti taustalla aiheuttivat tämän.
Oikeat asiat tapahtuvat aina helposti ja vaivattomasti - aina!
Ei kyse ole tahdonvoimasta. Me voimme toki puskea tahdonvoimalla, se on totta. Mutta puskemalla eläminen on raskasta. Kun itsestään näkee syyt, jotka aiheuttavat pakon puskemiseen, niistä voi päästää irti. Lopulta kaikki sujuu helposti ja vaivattomasti, ja elämä muuttuu helpoksi. Ei vain koiran kanssa, vaan kaikessa. Paradoksaalisesti se tapahtuu pysähtymällä juuri sen ääreen, mitä ihminen juoksee karkuun. Alitajuisesti.
Opettelemme kuuntelemaan itseämme
Meidän suurimman osan ihmisistä hermosto käy ylikierroksilla. Se ei osaa enää rauhoittua itsestään, kun ollaan puskettu vuosikymmeniä. Mutta ei se rikki ole, sen voi kalibroida uudelleen. Kunhan löytää itselleen sopivan tavan palautua - ja muistuttaa itseään näissä tilanteissa, kun jälleen lipsuu stressin syövereihin. Keskustelimme asiakkaani kanssa siitä, miten keinoja on tuhansia ja taas tuhansia. Mikä niistä sopii juuri itselle... sitä ei tiedä kuin koiranohjaaja itse. Aina voi kokeilla yhä uusia ja uusia keinoja... ja todeta, että mikään ei auta. Jos osaa kuunnella sydäntään, se kertoo aina totuudenmukaisesti heti, mikä on oikea ja itselle sopiva tapa. Sitä me opettelemme meidän treeneissä: kuuntelemaan itseämme. Sen jälkeen harjoitellaan, sillä uudet tavat eivät synny koskaan itsestään. Niitä pitää harjoitella. Mutta tässäkin harjoitus tekee mestarin, ja peili - eli se oma karvakaveri - alkaa näyttää aivan toisenlaista kuvaa.
Ongelmakeskeisyydestä kestävään kehitykseen
Kuten yleensäkin, kiinnitimme varsin vähän huomiota siihen, mitä koiran seuraavassa treenissä pitäisi tehdä toisin. Totta kai käymme perusasiat läpi, mutta korjaavat toimenpiteet koiranohjaajat tekevät itsessään. Elämässään. Asiakkaani oppivat näkemään maailman uusin silmin - peilikuvana siitä, mitä on heidän itsensä sisällä. He oppivat, että emme voi muuttaa muita ympärillämme. Mutta muuttamalla itseämme maailma ympärillä muuttuu, koska sen ei enää tarvitse peilata meille samaa vanhaa kuvaa. Silloin emme koirankaan kanssa ole enää suossa, jossa yhden ongelman selvitettyämme se vain siirtyy toiseen kohtaan. Olemme siirtyneet ongelmakeskeisyydestä kestävään kehitykseen.
Kun ihminen keskittyy asioihin, jotka näyttäytyvät hänen elämässään ongelmina, koiran koulutus on usein takkuamista. Samoin jompikumpi tai pahimmassa tapauksessa molemmat koira ja ohjaaja kohtaavat tämän tästä tapaturmia, sairastumisia, erilaisia accidenttejä. Kun alamme tarkastella ympärillämme tapahtuvia asioita henkisen kasvumme peilinä, tuomme vähitellen meditatiivisen miellyttävän tekemisen tilan fyysiselle todellisuuden tasolle. Irrottaudumme siitä vanhasta totutusta toimintatavasta, joka on perustunut aineelliseen voiman ja tahdon käyttöön, ja tuomme energian ja valon aineen puolelle, fyysiseen elämäämme. Toimimme henkisen sydämemme ohjaamina, mikä tuo meille aivan uusia mahdollisuuksia. Pystymme helposti suorituksiin, jotka aiemmin eivät olisi olleet meille millään tavalla mahdollisia.
On palkitsevaa nähdä, miten sekä koira että ohjaaja kehittyvät
Valmentajalle on niin palkitsevaa saada muutama päivä myöhemmin viesti, jossa koiranohjaaja kertoo, että seuraavan treenin jälkeen pääsi itku. Onnesta. Koira oli ajanut koko jäljen todella tarkasti ja motivoituneesti. Terävätkään kulmat eivät olleet sille mikään ongelma, sillä se oli ilman ohjaajan apuja pysähtynyt välittömästi, kun jälki edessä oli katkennut. Sekä koira että ohjaaja olivat keskittyneet niin täydellisesti siihen, mitä olivat juuri sillä hetkellä tekemässä, että tapojensa vastaisesti koira oli ajanut loppuesineen yli. En näe tätäkään ongelmana. Saimme jälleen peilin avulla tarkastella, miten elämässä haetaan koko ajan tasapainoa. Jos keskittyy täydellisesti yhteen asiaan, toista ei välttämättä edes huomaa, vaikka kyseinen asia olisi ollut aiemmin pläkkiselvä. Mutta se on toinen stoori. Ensin on löydettävä itsestään kiitollisuus siihen, missä tänään onnistui. Tarkoitushan ei ole etsiä uusia kikkakolmosia. Värähtelytaso nousee vasta, kun lisäämme elämäämme kiitollisuuden. Nautimme antaumuksella siitä, mitä olemme saavuttaneet. Tunnemme tunteet jokaisessa solussamme. Emme tule valmiiksi yhdessä treenissä. Mutta jos emme ole koskaan tyytyväisiä harjoituksiimme, emme juuri kehity. Emme koiranohjaajina, ja vielä vähemmän ihmisinä ja sieluina. Ja lopulta kuitenkin se on ainoa asia, jolla on väliä. Koska puskeminen tulee joka tapauksessa jollakin aikavälillä tiensä päähän. Siitä pitää Elämä huolen.
Kuva: Jälkeä ja elämää oppimassa. Kuvan koira ja ohjaaja eivät liity juttuun.