Vein auton pesuun ja ajattelin, että minulla olisi sillä välin hyvää aikaa kirjoittaa ystävälleni viesti, minkä olin jo toista päivää halunnut kirjoittaa. Jostain syystä sopivaa aikaa ei muka ollut ilmaantunut, mutta tiesin, että asia on tärkeä ja halusin jakaa sen hänen kanssaan. Istahdin auringonpaisteeseen autopesulan pihassa olevalle tuolille, otin puhelimen esille ja ihmettelin. Äkkiä minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin aikonut kirjoittaa. Hyvin oli asia näköjään mielessäni taputeltu. Vaikka kuinka mietin, ei tuo tärkeänä pitämäni asia noussut enää mieleeni. Tiesinhän minä, mitä se tarkoitti. Saatoin olla syvästi kiitollinen, että tuota fyysisessä elämässäni näyttäytynyttä konkreettista asiaa ei tarvinnut enää puida. Ongelmalta tuntunut asia oli jälleen kerran sulanut pois sillä, kun olin kyennyt nostamaan omaa värähtelyäni.
Tunsin, miten kaikki miettimäni oli kulminoitunut siihen, miten aamulla unen ja valveen rajamailla olin ymmärtänyt aina pelänneeni elämää. Tiesin, että useimmilla ihmisillä on syvällä itsensä sisällä kuolemanpelko. Minulle se oli sen sijaan aina ollut vieras ajatus. Minulle oma kuolema oli aina tuntunut helpotukselta ja tavoiteltavaltakin asialta. Se olisi ollut ulospääsy, ratkaisu. Olin aina tiennyt, etten tulisi koskaan itse päättämään päiviäni oman käden kautta. Olin lapsena jopa inhonnut itseäni sen takia. Koin itseni heikoksi, kun en kyennyt tappamaan itseäni. Inhosin sitä, miten elämänvoimani oli niin suuri, että piti minut hengissä, vaikka kaikkein eniten maailmassa tunsin haluavani vain kuolla. Nyt jotenkin uudella tavalla oivalsin, miten olin aina pelännyt elämää. Kuolema olisi päästänyt minut pälkähästä. Kuolema olisi vapauttanut minut elämästä. Viha on voimaa meissä. Juuri sillä vihan voimalla olin selvinnyt (yrittänyt selvitä) pitkälle elämässä. Olin vihannut ihmisiä, koska pelkäsin heitä. Koska pelkäsin elää.
Onneksi on peilit
Aloin jälleen miettiä peilejäni. En ollut elämäni alussa oppinut luottamaan ihmisiin. Aloittaessani nuorena aikuisena työelämässä muistan työtovereideni ihmetelleen, kun olin kertonut, että vain eläimiin voi luottaa. Tunsin, miten koirat olivat minulle paljon rakkaampia kuin yksikään ihminen kykenisi koskaan olemaan. Koirat olivat aina aitoja ja rehellisiä. Niihin saatoin luottaa. Minua pidettiin outona, ja osa tuomitsi ajatukseni ääneen, vaikka suurin osa pitikin tiedon sisällään. Tämä vain vahvisti ajatukseni todenperäisyyden. Se oli juuri sitä maailmaa, jossa olin kokenut kasvaneeni.
Palasin mietteissäni koirien tarjoamaan peiliin. Lopultahan kysymys palaa aina tasapainoon. Siihen tasapainoon, jonka pitäisi löytyä sisältämme. Siihen, mikä meillä jokaisella on matkamme alkutaipaleella enemmän tai vähemmän hukassa. Epätoivoisesti etsimme tasapainoa syyttämällä ja tuomitsemalla ympäristöämme. Asiat olisivat aina paremmin, jos muut toimisivat toisin. Jos toiset ihmiset lopettaisivat typeryydet, meidän maailmamme olisi täydellinen. Niin uskomme aikamme. Ja niin sen kuuluukin olla. Kesti aikansa ennen kuin ymmärsin sen. Ja senkin kuului olla niin. Tasapaino. Oman maskuliinin ja feminiinin välinen tasapaino. Niiden välinen (avio)liitto. Oliko se rakkaudellinen ja kaiken hyväksyvä? Vai riitaisa, kiusaava vai peräti orjuuttava?
Feminiinin ja maskuliinin (epä)tasapaino
Koirat olivat uskollisesti peilanneet minulle sisälläni olevan maskuliinin ja feminiinin liittoa. Käytöksellään, terveydellään, kaikessa, mikä niissä oli ollut ja on. Monta asiaa olin perinpohjin ymmärtänyt vasta vuosien jälkeen. Kun asioita tarkastelee ainoastaan fyysiseltä tasolta, ne usein näyttävät hyvin erilaisilta kuin sitten, kun alkaa ymmärtää ja nähdä paremmin kokonaisuutta. Muistin selvästi, miten aikanaan olin oppinut, mitä tarkoittaa, kun kastraatio lopettaa testosteronin tuotannon. Useimmitenhan toimenpide "rauhoittaa" eläimen käytöstä, ja siksi sitä usein suositellaan. Minä halusin vain helpottaa elämääni, kun taloon tuli narttupentu. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Nyt tämäkin asia ymmärretään jo paremmin. Silloin sitä ei vielä ymmärretty, eikä kukaan osannut selittää minulle, miksi aina niin herttainen ja todella kiltti koirani äkkiä muuttui aggressiiviseksi. Opin kantapään kautta varomaan ja hallitsemaan tilanteita, mutta lopun elämäänsä koirapolo luuli kaikkien vastaantulevien koirien aikovan vähintään tappaa sen. Kun testosteroni poistuu, arka eläin jää yksin. Sen ainoa "turva" ja voima katoaa. Sen on löydettävä se voima ja turva uudelleen jostain. Ja se on aggressio, viha. Kun sillä ei ole luottamusta, pelko ympäristöä kohtaan purkautuu vihana. Silloin hyökkäys on paras puolustus. Sen sijaan itsevarmat koirat, joilla on luottamus elämää ja ympäristöä kohtaan, muuttuvat säyseämmiksi, kun niiden ei tarvitse "pullistella". Kaikki oli selitettävissä loogisesti fyysisellä tasolla. Kaikilla hormoneilla on tärkeä merkityksensä meissä. Silti kaikki meni aivan oikein. Minulla oli peilini, vaikken ymmärtänytkään silloin sen viestiä. Mutta samalla sain opetella ja minulle annettiin kullanarvoinen kokemus, josta vuosia myöhemmin saatoin olla kiitollinen. Tuo yksi kokemus opetti minulle monitahoisuudesta ja kerroksellisuudesta enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Mutta jotta se saattoi tapahtua, piti kulua vuosia ja minun oli karvaasti kohdattava oma vihani ja katkeruuteni.
Voinko koskaan selvitä?
Kun aamulla mietin arkaa, herkkää koiraa, joka menetti testosteronin myötä viimeisenkin turvansa, tuli ensimmäisenä mieleen, miten tuosta hässäkästä voi selvitä. Että eihän siitä voi selvitä. Ei voikaan! Ei sillä värähtelytason taajuudella. Ei voi selvitä, jos on selviytymisen eli 3d:n värähtelytaajuudella. Mutta kun värähtelytaso nousee, rakkaus sulattaa kaikki ongelmat. Koska ei ole enää tarvetta selviytyä.
Mietin, miten itse olin selvinnyt. Mietin, miten olin joskus miellyttänyt ja vihannut ihmisiä. Olin saanut syntyä samassa elämässä uudelleen. Minulla oli entinen elämä, jonka kyllä muistin tarkkaan. Mutta se ihminen, joka sitä oli elänyt, en ollut minä. Ja kuitenkin olimme yksi. Oli kestänyt pitkään, että pystyin hyväksymään kaiken ja integroimaan sen itseeni. Puntaroin jälleen kerran omaa maskuliiniani ja feminiiniäni. Pikkuhiljaa vaakakupit ainakin keikkuivat molemmat. Ei niin kuin oli ollut joskus: kumpikaan puoli ei liikkunut, kun toinen vaakakupeista makasi maassa ja toinen sojotti kohti taivasta. Kumpikaan ei enää yrittänyt tappaa toistaan. Kumpikaan ei enää vihannut.
Ja mitä olin oppinut? Jaksan edelleenkin kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miten samanlaisia ihmiset lopulta ovat. Olin asiaa niin usein yhdessä ystävieni kanssa miettinyt. Tai hiljaa itsekseni pohtinut hoidettuani asiakkaitani. Päällisin puolin ihmisten tarinat tuntuivat olevan kuin yö ja päivä, aivan toistensa vastakohdat. Ja kuitenkin alta löytyi samat perusongelmat. Katsomme koko ajan samaa asiaa vain eri kulmilta. Ei niin että toinen olisi parempi tai huonompi, ainoastaan saman kolikon eri puolet. Toisella on kuolemanpelko, toinen pelkää elämää. Ja kumpikin peittää toisilta sitä, mitä pelkää. Kumpikaan ei ole aidosti se, kuka todella on. En enää ihmetellyt, miksi minä en koskaan tuntenut saavani apua. Jokainen ammattiauttajalla käynti syvensi entisestään traumojani. Mutta niin sen piti mennä. Kunnes tuli aika, että tulin vain nähdyksi ja kuulluksi. Sain alkaa itse oivaltaa ilman, että joku tiesi asiani minua paremmin. Ja lopulta sain syntyä uudelleen.
Jälkikirjoitus
Sanoin, että sain syntyä uudelleen. Ei todellakaan syntynyt pyhimystä eikä mitenkään täydellistä. Teen edelleen virheitä. Paljon virheitä, joista saan mahdollisuuden oppia lisää. Tunnen tunteita laidasta laitaan: pettymystä, vihaa, surua, mutta myös rakkautta, iloa ja myötätuntoa. Ensin piti opetella tuntemaan tunteet - tässä hetkessä loppuun. Hyväksyä itsensä kaikenlaisia tunteita tuntevana henkiolentona. Löytää täydellisyys epätäydellisestä ja täysin keskeneräisestä.