Kuten tiedetään, meidän tehtävämme on hyväksyä itsessämme – ja tietysti muissa – kaikki. Niin menneisyys kuin tämäkin hetki juuri sellaisena kuin se on. Itse olemme tämän hetken luoneet omalla ajattelullamme. Tosin usein tiedostamattomalla, mutta itse kuitenkin. Emme ole olosuhteiden uhreja, vaikka kuinka niin uskoisimmekin. Ajattelunsa voi muuttaa aina. Kunhan ensin ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Sitä jotakin, mikä on syvällä itsen sisällä tiedostamattomissa, ei voi muuttaa. Siitä pitää tulla ensin tietoiseksi.
Tässä hetkessä luomme tulevaisuutemme. Sen ei tarvitse olla kuten menneisyytemme, jos emme sitä halua. Usein ajattelemme, ettemme voi muuta tai emme osaa muuta. Toisaalta, jos se on oma kutsumuksemme, eihän siinä ole silloin mitään korjattavaa. Mutta jos mielessä on kaiherrus tai toive, että olisi jotain muuta, mikä estää? Oma mieli. Se, ettemme usko uuden olevan mahdollista itselle. Se, että emme usko olevamme omien unelmiemme arvoisia. Vain itse olemme itsemme esteenä, ei kukaan tai mikään muu.
Menneisyyden ei tarvitse määrittää tulevaisuuttamme
Menneisyyden ei tarvitse määrittää meitä enää tulevaisuudessa. Mutta kuitenkin se antaa meille raamit. Ja ne raamit meidän tulee hyväksyä. Ei ole väliä puhummeko menneistä elämistä faaraoiden aikaan, pimeästä keskiajasta tai vaikkapa viime vuosisadasta. Jokaisella aikakaudella on ollut omat erikoisuutensa, ihanteensa ja se, millaisena maailma on nähty. Nainen on saattanut kokea tuhansia vuosia sitten elämän, jossa hän on korkea-arvoisessa asemassa ja hänellä on useita rakastajia. Jossakin toisessa elämässä miehenä hänellä on ollut laaja haaremi. Vahva sukupuolivietti ja seksuaalisuus on kulkenut mukana myös tähän elämään, mutta aika ei enää hyväksykään vanhoja käyttäytymismalleja. Ihminen saattaa kamppailla itsensä kanssa etsiessään sitä, kuka hän todella on ja mistä hän elämässä nauttii. Jotta ihminen voi tulla eheäksi, hänen tulee hyväksyä kaikki puolet itsessään – myös tuo menneisyys, mikä tänä päivänä ei kuulosta kaikkien korviin hyväksyttävältä käytökseltä. Tuokin osa tulee rakkaudella integroida itseen. Ja paradoksaalisesti siinä on myös ihmisen voima. Se ei ole vain jotakin, mikä pitää hyväksyä, vaan sieltä löytyy myös tämän elämän voima. Ei turha nippelitieto nouse meidän tietoisuuteemme menneestä. Niin kauan kuin ihminen yrittää peittää sitä ja poistaa itsestään tuota osaa, hän pienentää itsensä eikä voi nousta siihen potentiaaliin, joka hänelle tähän elämään on siunattu.
Eikä kyse ole vain entisistä elämistä menneinä vuosisatoina. Yhtä lailla kyse on nykyisen elämämme sisällä olevista entisistä elämistä. Siitä menneisyydestä, jota nimitämme esim. lapsuudeksi, nuoruudeksi tai elämäksi ex-puolison kanssa. Kaikki, mitä olemme kokeneet elämämme aikana, on kohdattava ja hyväksyttävä. Tässä ei ole tietenkään mitään uutta, sen tiedämme vähintään tiedon tasolla kaikki. Mutta mitä sitten käytännössä tarkoittaa hyväksyä ja päästää irti? Minulle tuotiin jo lapsena, että kirjoittaisin kirjan siitä kaikesta, mitä suvussani oli tapahtunut. En vielä silloin ymmärtänyt, mitä se oikeastaan tarkoitti, mutta viesti jäi selkeänä mieleeni. Kyse oli tietysti itsestäni, sukulinjastani, entisestä elämästäni sekä tästä kollektiivista, jonka sisällä elämme. Kirjoitin antaumuksella ja purin kaiken sisältäni useiden vaiheiden aikana valmiiksi tekstiksi. Yhtä aikaa halusin, ettei tuota tekstiä koskaan julkaistaisi, ja samaan aikaan kuumeisesti mietin, mitenköhän julkaiseminen tapahtuu. Yhtä monta kertaa kuin päätin, että olen vuosia kirjoittanut vain itseäni varten, palasin jälleen toistamiseen ajatukseen: ”Mitä tekstille pitää tehdä?” Ajattelin, että ehkä karmivasta tekstistäni joku saattaisi saada apua ja oivaltaa jotain itsessään. Samaan aikaan jälleen ajattelin, etten halunnut kenenkään voivottelua ja surkuttelua, mutta vielä vähemmän kommentteja, ettei noin voinut elää. Luulin kirjoittaneeni kaiken ja kirjoittamalla päästäneeni irti. Mutta todellisuudessa niin kauan kuin mietin, pitääkö kirja julkaista, mitään irti päästämistä ei tietenkään voinut tapahtua. Omalla ajattelullani pidin itseni kiinni juupas-eipäs-energiassa. Omalla ajattelullani pidin itseni kiinni menneisyydessä ja siinä energiassa, jossa minulle ei voinut kuulua tässä hetkessä sitä hyvää, mitä halusin ja mitä koin tarvitsevani.
Sitku-elämän ohjelmointi
Olin kiltti lapsi. Kun halusin jotakin, pyysin kauniisti. Isoäitini vastasi aina, ettei hänellä nyt ole rahaa. Mutta hän lupasi ostaa minulle tuon asian sitten, kun hänellä olisi rahaa. Hän oli ylpeä siitä, miten jo aivan pienenä opin tyytymään tuohon vastaukseen. Aloinkin sen sijaan kysyä: ”Mummi, ostatko tämän minulle sitten, kun sinulla on rahaa.” Elimme siis haaveissamme sitku-elämää. Eikä sitku tietenkään koskaan tullut. Ja mummi myös tiesi, että lapsi unohtaisi, mitä oli halunnut niin kovin. Mutta samalla tavalla oli hänen omien toiveidensa laita: oman asunnon, terveyden ja tietysti lottovoiton.
Nämä uskomukset olivat myös minun totuuteni kunnes aloin niitä kyseenalaistaa. Jokainen vanha palvelematon rahauskomus on purettava ennen kuin energia virtaa jälleen vapaasti. Sen sisälle, että ei ole rahaa, kietoutuu uskomattoman paljon. Useilla meistä se, että rahaa tulee vain tekemällä paljon työtä. Raskasta työtä, sillä raha ei tule helposti. Raha on likaista. Ihmiset, joilla on rahaa, ovat parempia. Rikas elämä ei kuulu itselle; se on jotain, mikä on itsen saavuttamattomissa. Näitä uskomuksia on varmasti ainakin yhtä paljon kuin maailmassa on ihmisiä. Tuohon materialisoituneeseen pyhään energiaan liittyy meillä jokaisella mielipiteitä, pelkoja ja ennakko-ohjelmointeja. Paraneminen tapahtuu niin, että se, mikä on viimeisenä tullut, katoaa ensimmäisenä. Pikkuhiljaa päästään siis syvemmälle ongelmien ytimeen. Aina tämä ei toki tarkoita sitä, että aikajanalla viimeisenä tullut tapahtuma käsiteltäisiin ensin. Usein on syytä ymmärtää ensin ne asiat, jotka ovat mahdollistaneet ajattelun kehittymisen siihen pisteeseen, mikä on mahdollistanut sitä seuranneet tapahtumat.
Ehdollistaminen ja sen ymmärtäminen
Yhtä kaikki on hyvä ymmärtää, miten mieli toimii. Kuuluisa nobelisti Konrad Lorenz tutki eläimiä ja erityisesti lintuja. Tänä päivänäkin puhutaan, miten kuoriutuneet ankanpojat lähtevät seuraamaan sitä, minkä ensimmäisenä näkevät. Oikealla emolla ei ollut Lorenzia seuranneille linnuille mitään merkitystä. Mutta miksi me puhumme linnuista, kun oma mielemme toimii aivan samalla tavalla? Ne ajatukset, jotka omaksumme varhaisessa lapsuudessamme, ohjaavat käytöstämme siihen saakka, kunnes huomaamme, että kyseinen ajatusmalli ei enää palvele meitä. Tähän havaintoon perustuu muun muassa se manipulaatio, joka yhteiskunnassamme on nimetty markkinoinniksi. Kyse ei siis ole vain siitä, mitä omaksumme varhaisessa lapsuudessamme. Kyse on siitä, mitä omaksumme silloin, kun emme ole tietoisia, mitä meille yritetään ympäriltä manipuloida. Aikuinen ihminen on aivan yhtä ymmärtämätön kuin Lorenzin ankanpojat. Kun olemme kiinnostuneita jostakin asiasta ja tilaamme netissä kohtaamamme uuden yrityksen uutiskirjeen, saamme seuraavien päivien aikana yrityksen suunnalta todennäköisesti melkoisen pommituksen. Miksi? Tähän vastaa myös toinen menneisyyden kuuluisuus: Ivan Pavlov. Pavlovin koirakokeet todistivat, miten täysin merkityksettömästä asiasta tulee yksilölle merkityksellinen, kun se yhdistetään johonkin yksilölle tärkeään tapahtumaan ja asiaa toistetaan. Yksinkertaisuudessaan Pavlov soitti kelloa aina, kun koiralle annettiin ruokaa. Ei kestänyt kauaa, kun koira alkoi kuolata pelkän kellon äänen kuullessaan. Ymmärrettiin ehdollistuminen ja miten sitä voitiin käyttää hyväksi yksilöiden käyttäytymisen muokkaamisessa.
Ihminen alkoi ymmärtää, että vahvistamalla eläimen käytöstä, voitiin kouluttaa eläimiä, joiden käytöksen muokkausta aiemmin ei pidetty edes mahdollisena. Rankaisuun perustuvat koulutusmenetelmät alkoivat pikkuhiljaa jäädä varjoon kaikkien eläinlajien kohdalla. Jo varhaisessa vaiheessa oli kouluttajia, jotka huomasivat myös positiiviseen vahvistamiseen perustuvassa koulutuksessa puutteita. He näkivät, miten elävän olennon käytöksen muokkaaminen on helppoa. Myös silloin, kun kyse ei ollut eläimen parhaasta. Koska koulutus perustui positiiviseen vahvistamiseen rankaisun sijaan, moni sulki silmänsä tosiasioilta. Onko toisen yksilön käytöksen muokkaaminen oikein, koska minä haluan? Onko se oikein, että opetan toisen yksilön haluamaan sitä, mitä minä haluan? Tuijottaessa omaa napaa unohdettiin, mitä on toisen yksilön kunnioittaminen. Unohdettiin se, mitä tarkoittaa vapaa tahto ja sen kunnioittaminen.
Luonto opettaa meitä - peilaamalla meille meitä itseämme
Todella oiva esimerkki tästä nähtiin muutamia vuosia sitten, kun Norjan rannikolle ilmaantui valjaisiin puettu beluga eli maitovalas, joka nimettiin myöhemmin Hvaldimiriksi. Pavlovin jälkeen psykologiassa tapahtui löydös toisensa jälkeen. Skinnerin opeilla toisen maailmansodan jälkeen alettiin Yhdysvalloissa kouluttaa laajamittaisesti delfiinejä, jotka paitsi kuljettivat räjähteitä kilometrien matkoja vihollisaluksiin myös vartioivat omia alueitaan. Toinen suurvalta ei tietenkään jäänyt tässäkään heikommaksi, vaan kilpavarustelua käytiin kaikilla rintamilla. Venäjän arktisilla alueilla delfiinit menehtyivät. Ratkaisu ongelmaan oli beluga, jonka asuinaluetta Jäämeri oli. Yleensä tehtävään koulutetut eläimet eivät kyseenalaistaneet olojaan. Ihminen ruokki ne ja kuvitteli niiden olevan tyytyväisiä. Voiko eläin koskaan olla tyytyväinen, jos se ei saa toteuttaa luontoaan? Voiko ihminen olla tyytyväinen, jos hän ei saa toteuttaa luontoaan? Käytöstä voi muokata hyvin helposti. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että yksilö olisi tyytyväinen. Meihin on sisään rakennettu halu toteuttaa itseämme. Manipuloimalla niin eläin kuin ihminenkin voidaan saada uskomaan, että juuri se manipuloijan tarjoama asia on se, mitä yksilö haluaa. Mutta tämä tapahtuu yksilön hyvinvoinnin kustannuksella.
Hvaldimir vapautettiin valjaistaan. Se vieraili säännöllisesti Norjan rannikon satamissa, missä se kerjäsi kalaa esittämällä erilaisia temppuja. Hvaldimir oli pyydystetty jo poikasena. Niin pienenä, että se vielä eli yhdessä emonsa kanssa. Beluga on eläin, joka elää useita vuosia yhdessä emon kanssa. Vasta vähitellen poikanen oppii pyydystämään itse kalaa. Tätä ennen se on riippuvainen emostaan. Vaikka Hvaldimirilla huomattiin olevan vahva oma tahto jo pyydystysvaiheessa, se oli ollut suhteellisen helppo kouluttaa, sillä se oli täysin riippuvainen pyydystämisensä jälkeen ihmisen tarjoamasta ruuasta. Aikuistuttuaan sitä kuitenkin kutsui vapaus, jolloin se pakeni. Kun sitten huomattiin, että norjalaistunut Hvaldimir ei osannut hankkia ruokaansa muuten kuin esittämällä ihmisille satamissa erilaisia temppuja, norjalaiset aloittivat uuden koulutuksen. Kuukausien harjoittelun tuloksena Hvaldimir oppi kalastamaan itse eikä sitä juuri enää nähty satamissa. Norjan rannikko ei kuitenkaan ole belugan normaalia asuinympäristöä, joten eläin eli yksinäisyydessä. Vain muutama vuosi pelastamisensa jälkeen Hvaldimir löydettiin kuolleena. Kun sille tehtiin ruumiinavaus, huomattiin, että sen suussa oli jumiin jäänyt puun kappale. Tämä oli aiheuttanut sen, ettei Hvaldimir ollut enää kyennyt pyydystämään ruokaansa ja niin se oli lopulta kuollut puukappaleen aiheuttamaan vakavaan infektioon ja nälkään. Surullisen tarinan vielä surullisempi osa on mielestäni se, että vaikka Hvaldimir oli aikanaan kesyyntynyt ja oppinut hankkimaan ruokansa esittämällä temppuja, se ei ollut milloinkaan oppinut luottamaan ihmiseen ja hänen tarjoamaansa apuun. Vaikka se oli osannut hakeutua satamiin ihmisen lähelle ja esittänyt huikaisevia temppuja saadakseen kalaa, se ei ollut oppinut hakemaan apua, jotta syömisen estävä puukappale olisi saatu poistettua. Ihminen oli loppuun saakka se, joka oli vienyt sen vapauden.
Ihminen vain kuvittelee olevansa eläintä viisaampi. Aivan samoin ihminen on kuitenkin ehdollistettavissa hyvin yksinkertaisilla keinoilla niin kauan, kun hän ei tiedosta oman mielensä toimintaa ja kyseenalaista sitä. Niin kauan, kun kauppiaalla on jotakin, mitä ihminen kuvittelee haluavansa, hänet on mahdollista ehdollistaa ja jäämään jopa riippuvaiseksi kauppiaan tarjoamista palveluista. Olipa sitten kyse pölynimurista, uudesta keittiöstä, sähköpostimarkkinoinnin saloista tai henkisen valmentajan palveluista.
Kirjoittaja on entisessä elämässään markkinoinnin ammattilainen, at:n suorittanut eläintenkouluttaja ja -hoitaja, energiahoitaja sekä päätoiminen elämän ihmettelijä