Kun Tuire Kaimio opettaa elokuvien eläimiä tekemään elokuvaohjaajan haluamalla tavalla, olemme ihmeissämme. Miten naakka voi oppia lentämään pillin vihellyksestä juuri Kaimion haluamaan puuhun? Tai miten sammakon voi opettaa vilkuttamaan? Jokainen ymmärtää, että kaksi viikkoa vanhat koiranpennut eivät vielä osaa juuri muuta kuin etsiä emon tissin ja lämpöä. Kun noutajakasvattaja sitten on ehdollistanut pennut ennen luovutusikää tulemaan luokse pillin vihellyksestä, pidämme sitä ihmeenä, mutta samalla todella käytännöllisenä toimenpiteenä. Mutta emme ajattele, että kasvattaja on Kaimion tavoin hyödyntänyt oppimisteoriaa – tietoa siitä, miten eläin (ja ihminen) oppii.
Koira on domestikoitunut viimeisen kymmenen tuhannen, todennäköisesti kymmenien tuhansien vuosien aikana. Domestikaation myötä laji on muuttunut hurjasti, ja paitsi oppinut sietämään ihmistä läheisyydessään myös nauttimaan yhteiselosta tämän kanssa. Usein tunnumme kuitenkin unohtavan, että koira on edelleen oma lajinsa ja sillä on omalle lajilleen tyypillinen kieli ja tapa kommunikoida. Domestikaation menestyksen on taannut kuitenkin se, että koira on äärimmäisen sopeutuvainen. Se on sopeutunut ihmisen omituiseen käytökseen, oppinut lukemaan ihmistä kuin avointa kirjaa ja toimimaan halutulla tavalla, vaikka opettaminen ei suinkaan aina ole ollut loogista.
Jostain kumman syystä koiranpennun luovutusiän jälkeen ihminen alkaa olettaa. Oletamme, että koira tulee luokse ilman, että asialle oikeastaan tarvitsee tehdä mitään. Sanotaanhan sille painokkaasti ”tule”. Oletamme, että sanat merkitsevät koiralle valmiiksi jotain. Kuulin kerran kahden ammattikouluttajan kertovan asiakkaalleen, miksi tämän koira ei seuraa kunnolla. Syy oli kouluttajien mielestä pläkkiselvä: ohjaaja sanoi ”tule” eikä ”sivu”. Ohjaaja oli häkeltynyt ja kertoi, että hän on aina sanonut ”tule” eikä koira ole milloinkaan kuullut sanaa ”sivu”. Näiden kouluttajien mielestä asia oli yksinkertainen: ”tule” tarkoittaa koiralle, että sen pitää tulla luokse, mutta sen jälkeen se voi tehdä mitä haluaa. ”Sivu” taas tarkoittaa sitä, että pitää kulkea nätisti vierellä. Asiakas oli huojentunut, kun sai päteviltä ihmisiltä ohjausta ja alkoi toimia neuvotulla tavalla. Valitettavasti puolen vuoden kuluttua ongelmat olivat kasaantuneet eikä koira totellut kumpaakaan käskyä.
Monta vuosikymmentä on kiistelty siitä, voiko koiralle sanoa ”ei”. Useat kouluttajat ovat sitä mieltä, että koiralle tulee asettaa selkeät rajat ja ”ei” kuuluu tähän oleellisena osana. Joidenkin mielestä taas koiralle tulee paha mieli, jos sille sanotaan ”ei”. On kuulemma parempi opettaa ”jätä”, koska se on koiralle selkeämpi ja helpompi ymmärtää. Koirahan ei voi ymmärtää, mitä ”ei” tarkoittaa. Eikö voi? Eikö koiralle voi opettaa sanan merkitystä? Seurasin jokin aika sitten mielenkiinnolla ihmisten ilmeitä, kun Raja- ja merivartiokoulun kouluttaja Juha Pasanen kertoi luennollaan, miten hän opettaa jo ihan pikkupennulle ”ei”. Ensin pentu opetetaan luopumaan kädessä olevasta namista. Kun pentu tämän osaa, namikäsi jää auki. Kun pentu aikoo ottaa namin, käsi menee kiinni ja ohjaaja sanoo rauhallisesti ”ei”. Pentu on aiemmassa harjoituksessa jo oppinut, että kiinni olevasta kädestä tulee luopua, että saa namin. Niin se tekee nytkin ja on tullut samalla oppineeksi ei-sanan, joka voi joskus tulevaisuudessa pelastaa sen hengen. Ei pahaa mieltä eikä edes mitään, mitä pentu ei voisi ymmärtää. Vain pieni leikkihetki namien ja koiran kanssa, ja pennun sanavarasto on kasvanut taas yhdellä tärkeällä sanalla. Näytti siltä, että monikaan kuulijoista ei ollut koskaan ajatellut ”ein” opettamista tältä kannalta.
Tiedämme, että lapsi, joka ei kuule puhetta, ei opi myöskään itse puhumaan tai ymmärtämään puhetta. On käsittämätöntä, miten kuvittelemme, että koira – täysin toisen lajin edustaja – oppisi ymmärtämään sanojen merkityksen ilman opettamista. Tiedämme myös, miten vaikeaa on lapselle opettaa oikean ja väärän eroa. Pienelle lapselle aivan abstraktia on, miksi pitää pyytää anteeksi. Silti kuvittelemme, että koira, joka on älyllisesti yksi-kaksivuotiaan lapsen tasolla, osaisi pyytää anteeksi ja olla pahoillaan sen jälkeen, kun on purrut omistajaansa. Sen sijaan, että miettisimme syitä, mikä ajoi koiran tilanteeseen, jossa se joutui käyttämään hampaitaan ja korjaisimme käyttäytymistä, olemme valmiit ajattelemaan, että koira teki sen vain äkkipikaistuksissaan eikä oikeastaan tarkoittanut sitä.
Kun mietimme syyn koiran puremiselle, voimme rehellisesti todeta, että ihan varmasti tarkoitti. Meidän tehtävämme on miettiä, miksi koira ajautui niin suureen stressitilanteeseen, että se koki puremisen tarpeelliseksi. Koiralle ei voi jälkikäteen selittää, että olit tuhma poika ja että noin ei voi jatkossa toimia. On muutettava omaa käytöstä sekä opetettava koiralle käytös, jota se voi käyttää. Jos koira puremisen jälkeen nuolee omistajan kättä, voi inhimilliset tunteet unohtaa. Pureminen ei ole seuraavalla kerralla ”katumisen” ansiosta yhtään epätodennäköisempää. Pikemminkin päinvastoin koiran oppiessa, että tilanteet saa hoidettua näin.
Vahvoja koiria on aina ollut ja niitä on usein jopa ihannoitu. Vahva koira ei ole alistunut helpolla. Väärissä käsissä näitä koiria on kuopattu milloin mistäkin syystä. Niiden kanssa on ollut mahdotonta elää; ne on tuomittu niin arvaamattomiksi, että niiden pitäminen ei ole järkevää; niiden kouluttaminen ei vain yksinkertaisesti ole onnistunut, koska niihin ei ole tehonnut mikään – ei fyysinen väkivalta eikä erilaiset koulutuksen apuvälineet. Tai kuten eräs kouluttaja totesi omasta koirastaan: ”En vain jaksa treenata sitä, koska se on aina niin hirveätä vääntämistä.” Kummallista kyllä nämä koirat pelittävät erityisen hyvin, kun niiden kanssa ei väännetä. Kun niille alusta alkaen opetetaan, miten asiat tehdään ja niiden annetaan itse oivaltaa ja palkitaan niitä oikeista ratkaisuista. Näillä koirilla ei ole mitään tarvetta purra ohjaajiaan tai muita ihmisiä ilman lupaa. Niiden kouluttamiseen vain on käytetty tietoa, ja niitä on palkittu niitä aidosti motivoivalla tekemisellä.
Suuri osa koiria kouluttavista ihmisistä on lukenut ja jopa opiskellut oppimisteoriat. Tiedetään, mitä tarkoittaa positiivinen ja negatiivinen vahvistaminen tai positiivinen ja negatiivinen rankaisu. Vai tiedetäänkö? Ainakaan teorian vieminen käytäntöön ei näytä olevan niin yksinkertaista kuin voisi ajatella. Mielletään, että operantti koulutus on vain yksittäisten temppujen opettamista, jotka eivät mitenkään liity kokonaisuuteen ja elämään koiran kanssa. Oman ajattelun muuttaminen on paljon vaikeampaa kuin koiran kouluttaminen. Sehän on lopulta vain rajoja, rakkautta ja oikeudenmukaista kohtelua; ei voi vaatia ennen kuin on opettanut.
Jaa teksti
